Ajankuvaa ja samastumispintaa – vanhan kirjallisuuden lumo

Vanha kirja tarjoaa aikamatkan maailmaan, jota ei enää ole. Mutta vaikka maailma on muuttunut, onko ihminen? Kun luen 1800-luvun naiskirjailijoita ja etsin suomentamisen arvoisia teoksia – unohdettuja mutta tavalla tai toisella ajattomia – en lakkaa hämmästelemästä, miten samanlaiset asiat naisia ovat askarruttaneet vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen. Vaikka elämän puitteet ovat saattaneet olla hyvinkin erilaiset, perustunteet ja kokemukset ovat pysyneet paljolti samoina. Syntymä, kuolema ja rakkaus puhuttavat kaikkina aikoina, samoin elämän tarkoitus, hyvän ja pahan problematiikka ja kaiken katoavaisuus. Ilo, suru, pelko ja viha ovat yleismaailmallisia tunteita ja tuttuja kaikille. Meitä naisia pohdituttaa myös äitiys. Eivätkä ihmissuhteet liene ongelmattomia koskaan.

Naiset ovat kautta historian joutuneet miettimään myös naisen osaa yhteiskunnassa ja ylipäänsä elämässä. Asenteet ja käytännöt, jotka ovat estäneet naisia elämästä kykyjensä mukaista elämää ja toteuttamasta itseään, eivät ole täysin hävinneet vieläkään. Kun aiemmin ongelmana saattoi olla opiskelu- ja uramahdollisuuksien puuttuminen, nykynaisen pitäisi kaksois- ja kolmoistaakkansa alla revetä joka suuntaan. Tasa-arvo ei edelleenkään täysin toteudu sen enempää opinnoissa, työelämässä kuin perheen sisällä. Yhä vielä meillä on ammatti- ja koulutusaloja, joilla naisia ei juuri ole, eikä työn ja uran yhdistäminen vieläkään ole naisille mutkatonta. Palkkaerot sukupuolten välillä eivät tunnu häviävän mihinkään, ja monella alalla nainen törmää yhä lasikattoihin. Kotityöt ja vastuu perheestä eivät jakaudu tasaisesti. Elämänkulkua ja käyttäytymistä koskevissa normeissakin on eroja. Esimerkiksi äitiyteen liittyy edelleen odotuksia ja mielikuvia, joita isyyteen ei liity.

Ei siis ole kovinkaan vaikea eläytyä sata tai kaksisataa vuotta sitten eläneen naisen elämään ja ajatuksiin. Yhteistä kosketuspintaa löytyy varsinkin niiden naisten kanssa, jotka eivät tyytyneet perinteiseen naisen rooliin, sillä he joutuivat ratkomaan samoja ongelmia, joiden kanssa mekin kamppailemme: miten yhdistää perhe ja ura, miten edetä miesvaltaisella alalla, miten osoittaa pätevyytensä joutumatta häivyttämään sukupuoltaan, miten välttää sukupuolinen häirintä ja tytöttely…

Eivät naiskirjailijat tietenkään ole vain naisena olemisesta kirjoittaneet. Naisen kokemus elämästä on kuitenkin se, joka on vanhemmassa kirjallisuudessa jäänyt vähemmälle ja josta siksi – ainakin naisena – lukee mielellään. Kirjallisuuden ja varsinkin käännöskirjallisuuden historia on miesvaltainen, joten meille välittynyt kuva historiasta on vääristynyt. Naisnäkökulma tuo siihen oman, kauan kaivatun lisänsä.

*

Usein sanotaan, ettei kirjailijan sukupuolella tai muilla ominaisuuksilla ole väliä, ainoastaan sillä, kirjoittaako hän hyviä kirjoja. Ehkä asian ydin on siinä, miten ”hyvä” määritellään, sillä sukupuolella on väliä. Yhä vielä puhutaan kirjailijoista ja naiskirjailijoista. Kirjan vastaanotto on jossain määrin erilainen riippuen siitä, onko sen kirjoittanut nainen vai mies. Siksi edelleen on naisia, jotka kirjoittavat miesnimimerkillä tai sukupuolineutraalilla nimellä, jotkut yksittäisiä teoksia kokeilumielessä, jotkut koko tuotantonsa. Ei tule ihan heti mieleen yhtään mieskirjailijaa, joka kirjoittaisi tai olisi joskus kirjoittanut naisen nimellä. Eikä tarvitse kuin katsoa luetteloa kirjallisuuspalkintojen saajista, niin sukupuolivääristymä hyppää silmille. Tällä vuosituhannella tilanne on tosin parantunut, mutta aiemmin palkintoja napsivat lähinnä miehet.

Voi olla, että olemme menossa kohti tulevaisuutta, jossa kirjailijan sukupuolella, etnisellä taustalla, iällä, luokka-asemalla jne. ei todellakaan ole enää väliä. Merkkejä siitä ei tosin ole havaittavissa, pikemminkin päinvastoin. Kirjoja markkinoidaan nimenomaan kirjailijan persoonalla. Autofiktion suosion kasvu on nostanut kirjailijan esiin entistäkin enemmän. Kirjoittajan persoona korostui myös taannoisessa keskustelussa siitä, saako enemmistöön kuuluva kirjoittaa vähemmistöstä ja kuka ylipäätään saa kirjoittaa mistä. Puhuttiin identiteettipolitiikasta ja kulttuurisesta omimisesta. Kirjoja ei tosiaankaan arvioida vain sen perusteella, kuinka ”hyviä” ne ovat.

Vanhaa kirjallisuutta lukiessa kirjailija ei henkilönä ehkä nouse esiin ihan samalla tavalla, koska hänestä ei aina tiedetä kovinkaan paljoa. Ainakaan hän ei ole koko ajan esillä, anna haastatteluja, esiinny tv-ohjelmissa, keskustele somessa tai osallistu muulla tavoin kirjansa markkinointiin. Niinpä vanhoja kirjoja luetaan pikemminkin ajankuvina ja yleisen ihmisyyden kuvauksina. Kaunokirjallisuus tarjoaakin ainutlaatuisen näkökulman historiaan, toisenlaisen kuin historiantutkimus. Kaunokirjallisuuden keskiössä on yleensä yksilö ja hänen kokemuksensa ympäröivästä maailmasta, kun taas tutkimus keskittyy yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja ilmiöihin. Kirjallisuus tarjoaa aikalaiskokemuksen, historiantutkimus katsoo tapahtumia jälkikäteen. Jälkeenpäin emme voi tietää paljonkaan ihmisten kokemuksista ja tunteista, emme välttämättä edes heidän arjestaan. Siitä meille kertoo kirjallisuus. Se eroaa tutkimuksesta paitsi aiheeltaan myös kieleltään ja käsittelytavaltaan: se vetoaa tunteisiin ja mielikuvitukseen ja koskettaa siksi syvemmältä kuin pelkät faktat. Aikalaisen kertomana historia tulee eläväksi.

Valtaosa kirjoista jää päiväperhoiksi eikä jätä pysyvää jälkeä kirjallisuuden historiaan. Jotkin kirjat jäävät kuitenkin elämään, ja niitä lukevat yhä uudet sukupolvet. Niissä on jotain, joka vetoaa ihmisyyteen, siihen mikä meissä kaikissa on yhteistä taustoistamme riippumatta. Voi olla, että jokainen sukupolvi lukee niitä eri tavalla ja saa niistä irti osittain eri asioita. Lukemisen peruskokemus on kuitenkin sama: toisen ihmisen nahkoihin meneminen opettaa empatiaa ja auttaa ymmärtämään ihmistä ja elämää. Menneinä aikoina kirjoitetut kirjat antavat lisäksi tilaisuuden oppia historiasta jotain sellaista, mitä emme muuten ehkä koskaan oppisi. Ne vastaavat osaltaan kysymykseen, miksi maailma on tällainen kuin on, mistä olemme tulossa ja mihin menossa, mikä ihmisyydessä on keskeistä ja mikä elämässä loppujen lopuksi on tärkeää.

Share on facebook
Share on twitter
Share on email