Vuosi lähenee loppuaan, ja olisi kai jonkinlaisen yhteenvedon ja kirjavuosikatsauksen aika. En kuitenkaan aio vetää yhteen kirjavuotta 2022, sillä lukemattomien kirjojen pinot työ- ja yöpöydilläni sen kuin kasvavat. Tänä(kin) vuonna on julkaistu valtaisa määrä mielenkiitoisia, merkittäviä ja puhuttelevia kirjoja, mutta en ole ehtinyt niitä lukea enkä voi näin ollen niistä mitään sanoa.

Kirjoja kertyy pinoiksi, koska aika ei kerta kaikkiaan riitä niiden kaikkien lukemiseen. Ajanpuute on kuitenkin vain yksi selitys sille, miksi kirjoja jää lukematta.

Joskus kyse on siitä, että kirjaan tarttumisen kynnys on liian korkea. Joidenkin kirjojen lukemista on yksinkertaisesti vaikea aloittaa. Syitä voi olla monia. Ei ole sopiva olotila. Kirja tuntuu juuri sillä hetkellä liian raskaalta tai vaikealta. Kirjaan liittyy jotain erityistä, ehkä henkilökohtaista, ja siksi sen lukeminen vaatii erityisen ajan ja paikan. Kirja on niin paksu, ettei siihen tohdi tarttua ennen kuin on kunnolla aikaa. Kirja on lukulistalla vain velvollisuudesta – koska se on joko lukematta jäänyt klassikko tai trenditeos, joka jokaisen aikaansa seuraavan kirjanystävän olisi juuri nyt luettava – mutta todellisuudessa se ei kiinnosta vähääkään. Tai sitten muu tekeminen vain menee lukemisen edelle.

Niinpä pinoissani on kirjoja, jotka hivuttautuvat vähitellen kohti pinon pohjaa, ja sinne ne myös jäävät. Jossain vaiheessa siirrän ne vaivihkaa kirjahyllyyn ja päätän vakaasti lukea ne ”sitten joskus”. Olen myös päättänyt lukea heti ensi tilassa Ville-Juhani Sutisen Finlandia-palkitun esseekokoelman Vaivan arvoista, jossa hän käsittelee pitkien ja vaikeiden kirjojen lukemista. Ehkä saan siitä potkua tarttua muutamaan mammuttiklassikkoon, jotka tuijottavat minua hyllyistäni syyttävästi.

Kuluvana vuonna kirjapinoihini – ja ennen muuta lukulistalle, sillä vältän hankkimasta omaksi kirjoja, jotka saa kirjastostakin – on kertynyt muun muassa lähes koko tämän vuoden kotimainen tuotanto eli kaikki ne suomeksi julkaistut kirjat, jotka erittäin mielelläni lukisin jos vain suinkin ehtisin. Muutamia niistä olen varannut itselleni joululukemiseksi, mutta voi hyvin olla, etten parin vaivaisen pyhäpäivän aikana ehdi niitäkään lukea. Puhumattakaan kaikista niistä muunkielisistä kirjoista, joita olen haalinut pitkin syksyä ajatellen, että luen ne sitten, kun työkiireet vähän helpottavat, viimeistään jouluna. Tuossa ne odottavat, vaappuvina kasoina pitkin pöytää, jonka ääressä tätäkin kirjoitan.

En ole kirjapinojeni kanssa yksin. Lukukeskuksen teettämän tutkimuksen mukaan 60% suomalaisista aikuisista kokee lukevansa tai kuuntelevansa kirjoja liian vähän. Useimmat tosin ilmoittavat syyksi keskittymisvaikeudet, mutta myös ajanpuute koetaan ongelmaksi. Korona-aika lisäsi monen vapaa-aikaa ja sen myötä lukemista, mutta nyt ollaan palaamassa takaisin kiireisempään arkeen. Harva kai toivoo uutta virusaaltoa vain jotta olisi pakko linnoittautua kotiin lukemaan kirjoja. Aikaa ja keskittymiskykyä lukemiselle olisi syytä löytää ilman pandemiaakin.

Minun uusi vuoteni alkaa määrätietoisella kirjapinojen hävittämisellä; lukemalla, ei siirtämällä pinot pois silmistä tai nostamalla kirjat hyllyyn. Aion raivata päiviini tilaa muidenkin kuin kustannustoimintaani liittyvien kirjojen lukemiselle, vaikka se tarkoittaakin jostakin muusta luopumista. Elämä on priorisoinnin opettelua…

Onnellinen se, joka ehtii lukea kaiken, mitä haluaa.