Naiset filosofeina

Naisfilosofi on kuin naispresidentti tai naispääministeri, toisin sanoen sen verran harvinainen, että tarvitsee nais-etuliitteen. Tai ehkä ei sittenkään. Naisfilosofeille vain on käynyt kuten niin monien muidenkin alojen naisille: he ovat jääneet vähemmälle huomiolle ja saaneet vähemmän tunnustusta kuin miespuoliset kollegansa, ansioistaan riippumatta.

Filosofinaisia on ollut kautta aikojen. Filosofian historiaa lukiessa sitä ei kuitenkaan uskoisi, sillä naiset puuttuvat hakuteoksista lähes tyystin. Viime aikoina heitä on kuitenkin alettu ”löytää”, niin kuin muitakin historian unohdettuja naisia. Esimerkiksi Yle Radio 1:ssa on pyörinyt naisfilosofeja esittelevä sarja Hyvät, pahat ajattelijat. Ohjelman esittelyssä todetaan: ”Euroopan historian kaikilta aikakausilta löytyy rohkeita ja viisaita naisia. Naisia, jotka olivat edelläkävijöitä omana aikanaan, mutta joista ei nykyään tiedetä juuri mitään. Miksi heidät unohdettiin?” Niin, miksi?

Torsti Lehtinen yrittää omalta osaltaan korjata asiaa esittelemällä 13 naispuolista filosofia kirjassaan Sofian sisaret. Filosofian historian vaikuttavat naiset (Into 2020). Lehtinen aloittaa esittelynsä antiikin Kreikan filosofeista Aspasiasta ja Diotimasta, jotka olivat Sokrateen oppiäitejä ja vaikuttivat merkittävästi tämän ajatteluun. Sokrateen nimi lienee useimmille tuttu, mutta kuka on kuullut Aspasiasta tai Diotimasta saatii tuntee heidän ajatteluaan? Lehtinen lopettaa katsauksensa nykyfilosofi Martha Nussbaumiin, joka tunnetaan muun muassa hyvän elämän edellytysten ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolestapuhujana. Väliin mahtuu sekä tunnettuja että vähän tuntemattomampiakin ajattelijoita, esimerkiksi Edith Stein, Simone Weil, Iris Murdoch ja Elizabeth Anscombe. Minulle monet heistä olivat tuttuja vain nimenä, kaikki eivät sitäkään, enkä tiennyt heidän ajattelustaan paljonkaan. Esimerkiksi Murdochin tunsin ainoastaan kirjailijana ja luin suurella mielenkiinnolla hänen filosofipuolestaan.

Lehtinen selostaa lyhyesti noiden 13 naisen elämäntarinat ja keskeiset ajatukset. Lopputuloksena on mukava peruspaketti kaikille meille, joiden tiedot naisfilosofeista kaipaavat täydennystä. Perusteellisempaa tietoa kaipaava voi hakeutua lisälähteiden pariin.

Kirjan luettuani minun oli pakko kaivaa vertailun vuoksi esiin Tuva Korsströmin vuonna 2002 ilmestynyt, provosoivasti nimetty kirja Osaako nainen ajatella? Korsström käy siinä läpi naisajattelijoita 1600-luvulta 2000-luvulle, osittain samoja kuin Lehtinen. Mutta siinä missä Lehtisen kirja on käsikirjamainen yleisteos, Korsströmillä on poleemisempi lähtökohta ja henkilökohtaisempi ote. Hän sanoo halunneensa etsiä vastauksia senkaltaisiin kysymyksiin kuin miksi naisten ajattelua ei hyväksytä, ajattelevatko naiset eri tavalla kuin miehet ja mikä merkitys ajalla, paikalla ja olosuhteilla on naisen ajatteluun.

Korsströmin kirja on kooste hänen lehtiin kirjoittamistaan artikkeleista, haastatteluista ja arvosteluista, mikä tekee kokonaisuudesta jossain määrin hajanaisen eikä siitä ole Lehtisen kirjan tapaan hakuteokseksi. Kiinnostava se silti on. Maallikkolukijana olisin kuitenkin kaivannut loppuun jonkinlaista yhteenvetoa ja vastausta alussa esitettyihin kysymyksiin naisen ajattelusta. Lukijan on tyytyminen siihen, että vastauksen muodostaa koko kirja. Sen verran Korsström analysoi, että hän toteaa naisfilosofien ajattelulle olevan leimallista, että siinä yhdistyvät terävä äly ja monimutkainen ympäröivä todellisuus. ”Näin myös heidän ajattelustaan tulee konfliktien leimaamaa, ristiriitaista…” Sellaista siis, jota usein sekavaksi ja epäloogiseksi moititaan. Teoria ja käytäntö kietoutuvat naisfilosofien ajattelussa toisiinsa, kun – Korsströmin sanoin – ”elämä hyökkää heidän kimppuunsa”.

Tulkitsen tämän niin, että naisfilosofit – niin kuin kaikki muutkin naiset – joutuvat usein kohtaamaan todellisuuden eri mittakaavassa kuin miehet ja havainnoimaan maailmaa monesta eri positiosta ja roolista, mikä vaikuttaa väistämättä heidän ajatteluunsa. Toisin kuin mies, nainen pystyy vain harvoin irtautumaan muusta elämästä ja keskittymään pelkästään työhönsä tai filosofointiin. Hänen on lisäksi hoidettava tuhat muutakin asiaa, varsinkin jos hänellä on perhe. Hän on myös koko ajan altavastaajan asemassa miehiin nähden ja joutuu joka rintamalla ponnistelemaan vähän enemmän.

Se kaikki johtaa siihen, ainakin jos oiotaan vähän mutkia, että naisen näkemys maailmasta on monisärmäisempi. Ei siksi, että hänen aivonsa toimisivat eri tavalla tai hän olisi ihmisenä jotenkin erilainen kuin mies, vaan koska hänen suhteensa ympäröivään maailmaan on erilainen. Korsström esittääkin kirjansa lopussa erittäin hyvän kysymyksen: ”Nainen voi ajatella kuin mies. Mutta voiko mies ajatella kuin nainen?”

Kokeeko mies naisen ajattelun sekavana, kun se ei edusta halki-poikki-pinoon-kaavaa? Voiko mies pitää naispuolista ajattelijaa, naisfilosofia, oikeana filosofina lainkaan, saati nerona, jos hän ei ymmärrä naisen ajattelun lähtökohtia ja viitekehystä? Siksikö naiset puuttuvat filosofian historian oppikirjoista?

Kirjailija Gertrude Stein on sanonut osuvasti, että nerous vaatii paljon aikaa. ”On istuttava pitkiä aikoja tekemättä mitään, todellakaan yhtään mitään.” Siihen harvalla naisella on mahdollisuutta.