Naiskirjailijoiden omat huoneet

Miten oikeaan Virginia Woolf osuikaan julistaessaan vuonna 1929 pamfletissaan Oma huone, että voidakseen kirjoittaa kirjoja nainen tarvitsee rahaa ja oman huoneen. Toive työrauhasta ja omasta tilasta on tietenkin universaali, tuttu muillekin kuin kirjailijoille, mutta heille aivan erityisesti. Naiskirjailijoille sen toteutuminen ei kuitenkaan ole ollut itsestään selvää.

Työrauha ei toki ole kiinni pelkästään huoneesta, pikemminkin kirjailija kaipaa yksinoloa ja henkistä vapautta. Perheenäiti-kirjailijalle ne ovat usein saavuttamaton unelma. Kuten Aino Kallas asian ilmaisi: ”Taistelu työrauhasta on naiselle verrattomasti tarmoa kysyvämpää kuin miehelle, jonka oikeus eristykseen tunnustetaan ilman vähintäkään vastalausetta.”

Kallas tosin kuului niihin onnellisiin, joilla se kaivattu oma huone oli. Se käy ilmi Suvi Ratisen kiinnostavasta kirjasta Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten, jossa käydään läpi 1900-luvun alun suomalaisten naiskirjailijoiden työtiloja. Kirjeiden, päiväkirjojen ja elämäkertojen avulla Ratinen on sukeltanut sadan vuoden takaiseen maailmaan ja kirjailijanaisten koteihin – ja samalla aikakauden asumiskulttuuriin, perheihanteisiin ja sukupuolimalleihin.

Kirjaa lukiessa käy selväksi, että suuressakaan porvariskodissa ei naiselle välttämättä järjestynyt työhuonetta, vaikka tilaa olisi ollut yllin kyllin ja nainen olisi kirjoittanut työkseen. Miehen työhuone sen sijaan oli itsestäänselvyys. Esimerkiksi Helmi Krohnin puolisolla, suomen kielen ja kirjallisuuden professori E. N. Setälällä, oli työhuoneen lisäksi erillinen kirjastohuonekin, kun taas vaimo joutui kirjoittamaan makuuhuoneen nurkassa. Hän sai oman huoneen vasta kun erosi miehestään ja hankki oman asunnon.

Äiti-ihmiselle ei oma huonekaan aina taannut työrauhaa, siitä pitivät huolen puoliso, lapset ja perheenäidin velvollisuudet. Monet naiskirjailijat vetäytyivätkin välillä kirjoittamaan hotelliin tai valtasivat kodin itselleen ja kirjallisille töilleen kesällä, kun muu perhe matkusti kesänviettoon maalle. Myös sairastaminen saattoi turvata työrauhan. Esimerkiksi Kallas ja Krohn viettivät kumpikin jonkin aikaa keuhkotautiparantolassa, ja siellä sai perheenäitikin kirjoittaa rauhassa. Tai mielisairaalassa, kuten L. Onerva…

Ääritapausta edustaa Hella Wuolijoki, joka vietti 16 kuukautta vankilassa. Siellä ei voinut muuta kuin kirjoittaa, ja kyllä hän kirjoittikin, muun muassa muistelmat ja näytelmiä. Toki Wuolijoki oli poikkeus myös siinä suhteessa, ettei työrauha ollut ainakaan rahasta kiinni vankilan ulkopuolellakaan. Hän oli hankkinut ulkomaankaupalla miljoonaomaisuuden ja saattoi järjestää elämänsä sellaiseksi kuin halusi.

Myös Maila Talvio kuului niihin naisiin, joilla oli, Rutisen sanoin, ”tyylipuhdas woolfilainen oma huone, jota hänen ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa vaan jota hän sai käyttää ja kalustaa, miten mieli teki. Se oli eristetty muista tiloista ja suljettu toisilta ihmisiltä.” Talviolla oli itse asiassa kokonainen talo, jossa hän sai aitojen ja lukkojen takana kirjoittaa ja ajatella kaikessa rauhassa. Vaikka hän kutsui taloonsa auliisti vieraita ja myös median edustajia, työhuoneen ovi pysyi visusti lukossa. Sinne ei päässyt edes aviomies eikä kotiapulainen.

Talvio oli tehnyt kustantajansa kanssa sopimuksen, joka oli ennenkuulumaton suomalaisessa kirjallisuudessa: vastineeksi yksinoikeudesta kirjoihinsa hän sai kustantajaltaan 200 000 markkaa. Sopimus koski sekä jo julkaistuja että vielä kirjoittamattomia kirjoja. Rahoilla hän osti itselleen talon.

Ain’Elisabet Pennanen sen sijaan parahti vuonna 1917 tilanteessa, jossa kädet olivat täynnä töitä ja pää ideoita: ”Mutta kun ei ole työhuonetta!” Siitä huolimatta hän onnistui julkaisemaan vuosina 1917–1921 eli viiden vuoden sisällä kuusi teosta, vaikka oli köyhä yksinhuoltaja, ilman vakinaista asuntoa ja keskellä raastavaa rakkaussuhdetta. Kaiken kukkuraksi ympärillä riehui sisällissota.

Tarpeet ja keskittymiskyky voivat siis kirjailijoilla olla hyvinkin erilaiset. Toiset hakevat inspiraatiota kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtuu, toiset kaipaavat täydellistä hiljaisuutta ja eristyneisyyttä. Olennaista on mahdollisuus valita itselleen sopiva työympäristö. Sitä ei naisilla usein ole ollut.

Rutanen esittelee kirjassaan kymmenen suomalaista kirjailijanaista ja heidän työskentelyolosuhteensa. Mukana ovat Aino Kallas, Helmi Krohn, Anni Swan, Maria Jotuni, Elsa Heporauta, Hilja Haahti, Maila Talvio, Hella Wuolijoki, L. Onerva ja Ain’Elisabet Pennanen. Naisilla oli hyvin erilaiset lähtökohdat ja mahdollisuudet tehdä työtään, mutta halu kirjoittaa oli yhteinen.

Omat huoneet on kiinnostava kurkistus kirjailijanaisten elämänvaiheisiin ja henkilöhistoriaan. Se on helmi myös kulttuurihistoriasta ja asumisen historiasta kiinnostuneille. Ennen kaikkea kirja johdattaa kuitenkin pohtimaan taiteellisen työn edellytyksiä ja naisen asemaa sadan vuoden takaisessa Suomessa.

Kun Aino Kallas vuonna 1911 kirjoitti päiväkirjaansa: ”Siis on minullakin nyt oma huone!”, oli Virginia Woolfin Oman huoneen ilmestymiseen vielä parisenkymmentä vuotta. Oman huoneen merkitys oli naiskirjailijoille kuitenkin selvä jo ennen kuin siitä Woolfin myötä tuli symboli naisen itsenäisyydelle ja luovan työn ehdoille.

 

Suvi Ratinen: Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. WSOY 2021.

Share on facebook
Share on twitter
Share on email