Mistä tunnistaa klassikon? Vaikkapa siitä, että se käsittelee ikiaikaisia teemoja ja puhuttelee lukijoita sukupolvi toisensa jälkeen.

Saksankielisiä klassikoita on suomennettu melko paljon. Mieleen tulee etsimättä sellaisia nimiä kuin Goethe, Thomas Mann, Hermann Hesse, Robert Musil, Franz Kafka, Heinrich Böll, Siegfried Lenz, Günter Grass… Kirjailijoina he ovat erilaisia, mutta yksi heille on yhteistä: he ovat kaikki miehiä. Nykykirjailijoista on suomennettu naisiakin, mutta vanhemman kirjallisuuden kohdalla ammottaa valtava naisten mentävä kuilu. Kuka tuntee esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Fanny Lewald, Luise Aston, Marie von Ebner-Eschenbach, Gabriele Reuter tai Elisabeth Langgässer?

Tai Hedwig Dohm? Punoksen kirjasyksy alkaa suomennoksella Dohmin pienoisromaanista Werde, die Du bist (1894), joka julkaistaan suomeksi nimellä Sata vuotta liian aikaisin. Se on ajaton tarina paikkaansa ja identiteettiään etsivästä naisesta, joka pohtii elämäänsä ja ikääntymistä hyvin tunnistettavasti ja samaistuttavasti.

Viime vuosina on puhuttu ikääntyvän naisen näkymättömyydestä. Voisi kuvitella, että ilmiö liittyy meidän ulkonäkökeskeiseen aikaamme. Aihe puhutti kuitenkin jo Dohmin aikana ja on epäilemättä puhuttanut muinakin aikoina. Dohmin päähenkilö Agnes Schmidt kirjoittaa päiväkirjassaan:

”Naisen vanhenemiseen suhtaudutaan täysin toisin kuin miehen vanhenemiseen. Vanhaa naista kohdellaan suorastaan loukkaavasti. Naista arvioidaan vain hänen ulkonäkönsä perusteella.”

Niinpä. Kun hehkeys ja hedelmällisyys ovat mennyttä, ei naisella ole paljonkaan arvoa. Vain poikkeuksellisen kyvykäs tai luova naisihminen saa ansaitsemaansa huomiota ja arvostusta iästä riippumatta. Miehillehän ikä tuo vain charmia ja arvovaltaa.

Myöskään parisuhteessa ei ikä ole merkityksetön asia. Normina on, että mies on vanhempi. Agnes kirjoittaa päiväkirjassaan:

”Seitsemänkymmentävuotias Goethe rakasti nuorta tyttöä tämän nuoruuden ja viehkeyden takia; aikalaiset ja jälkipolvet ihailivat siinä goethelaista sielunvoimaa. Mutta jos vanhalla naisella on syviä ja voimakkaita tunteita miestä kohtaan tämän sielun ja kauneuden takia, niin hän on – eroottisesti häiriintynyt.”

Nykyisin puhutaan puumanaisista, ja sävy on edelleen paheksuva. Eikö mikään ole aikojen saatossa muuttunut? Dohmin päähenkilö ajattelee syntyneensä sata vuotta liian aikaisin. Valitettavasti hän olisi kohdannut monessa suhteessa yhtä ahdasmielisen kulttuurin, vaikka olisi elänyt meidän aikanamme. Tasa-arvon saralla on toki saavutettu paljon, mutta vanhat asenteet istuvat tiukassa.

Ei Dohmin kirja pelkkää vanhenevan naisen ahdistusta ole. Se antaa monenlaista ajattelemisen aihetta niin olemassaolon tarkoituksesta kuin vaikkapa vapaudesta ja kuolemasta, ikiaikaisista teemoista. Ilmiselvä klassikko siis.