Luonto naisen silmin
Naiset luontokirjoittajina
Toimittanut ja suomentanut Tuija Tuomaala
Luontokirjoittaminen (engl. nature writing) on oma kirjallisuuden lajityyppinsä. Sillä tarkoitetaan esseeperinteen mukaista tekstilajia, jossa pitäydytään tosiasioissa mutta jossa on mukana kirjoittajan omaa pohdiskelua tai omia kokemuksia ja havaintoja.
Luonto naisen silmin on ensimmäinen suomenkielinen kokoelma unohdettujen naiskirjoittajien luontoaiheisia tekstejä. Mukana on kirjailijoita, luonnontieteilijöitä ja itseoppineita luonnontutkijoita. Ajallisesti kirjoitukset sijoittuvat pääosin naisten luontokirjoittamisen kulta-aikaan 1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkuun, maantieteellisesti Yhdysvaltoihin ja Britanniaan, missä lajityypin katsotaan syntyneen. Lähes kaikki kirjan kirjoittajat olivat omana aikanaan tunnettuja ja suosittuja, mutta jäivät syystä tai toisesta vuosikymmeniksi unohduksiin, kunnes heitä on alettu 1990-luvulta lähtien löytää uudelleen. Moni on sittemmin noussut klassikon asemaan.
Kokoelmaan on valikoitunut hyvin erityyppisiä kirjoittajia: Dorothy Wordsworth kirjoitti päiväkirjamerkintöjä kävelyretkistään runoilijaveljensä Williamin kanssa Englannin järviseudulla. Päiväkirjat julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Amerikkalainen Susan Fenimore Cooper oli luontokirjoittamisen pioneereja ja julkaisi tunnetuimman kirjansa Rural Hours (1850) neljä vuotta ennen Henry David Thoreaun klassikkoteosta Walden: elämää metsässä (1854), joka oli saanut vaikutteita Cooperin kirjasta. Skotlantilainen Eliza Brightwen oli itseoppinut luonnontieteilijä ja otti kotiinsa monenmoisia luonnoneläimiä tarkkaillakseen niiden tapoja ja käyttäytymistä. Hän alkoi kirjoittaa havainnoistaan vasta kuusikymppisenä. Mary Treatiä kutsuttiin omana aikanaan maailman kuuluisimmaksi ja ahkerimmaksi naisluonnontieteilijäksi, ja hän edisti luonnontieteiden kehitystä useilla eri aloilla ja kirjoitti populaaritieteellisiä kirjoja ja artikkeleita. Kirjailija Annie Trumbull Slosson kiinnostui hyönteisistä liki 50-vuotiaana ja ehti pitkän elämänsä aikana kerätä 35 000 näytteen kokoelman, jonka lahjoitti ennen kuolemaansa luonnontieteelliselle museolle.
Kokoelmassa ovat mukana myös Caroline Kirkland, Celia Thaxter, Arabella Buckley, Sarah Orne Jewett, Anna Botsford Comstock, Mabel Osgood Wright, Gene Stratton-Porter, Mary Hunter Austin ja Edna Brush Perkins.
Kustakin kirjoittajasta on parin sivun mittainen esittely, ja kultakin on yksi tai kaksi tekstiä tai tekstikatkelmaa. Kirjan esipuheessa taustoitetaan aihepiiriä ja kerrotaan muun muassa naisten roolista luontokirjoittajina ja luonnonsuojelun edistäjinä.
Seuraavassa muutama ote kirjasta:
Kuolevassa puussa on jotain todella surullista. Luulenpa, että sivilisaation kehittyessä tulee ennen pitkää tarve puutohtoreille, jotka tekevät nopeasti taudinmäärityksen kellastuneista oksista, määräävät sopivan kirurgin asettamaan katkenneet oksat paikalleen ja ennen kaikkea osaavat tehdä vanhojen puiden viimeisistä rappeutumisen vuosista mahdollisimman mukavia. Nuo tohtorit eivät ainoastaan käy sotaa omenapuiden tuholaisia ja luumupuiden sienitauteja vastaan, vaan opettavat maanviljelijöitä tarkastamaan silloin tällöin puidensa kunnon aivan kuten he tarkastavat karjansakin, niin että he soittavat tohtorille, kun jalavan lehdet eivät ole puhjenneet kuten kuuluisi tai tammet kuivuvat latvasta tai vaahteroiden kuori käpristyy ja repeilee tai hedelmäpuihin ei tule hedelmiä. Maanviljelijä saa ohjeen kuivattaa kyseinen maa-ala ja ohjata puro kulkemaan muualta. Aika ei riitä kertomaan vielä lapsenkengissään olevan ammatin mahdollisuuksista! On hyvin lyhytnäköistä olla tuntematta kauhua Yhdysvaltain metsien täysimittaisesta tuhoamisesta, jota tapahtuu erityisesti itäisissä osavaltioissa. Nopeasti kuivuvat lähteet ja purot maanviljelysalueilla tietyissä osissa Uutta-Englantia osoittavat, että vahinko on jo tapahtunut. Uskon, että metsänhakkuita rajoitetaan lähitulevaisuudessa lailla. Lain pitäisi suojata puita siinä missä riistaakin.
– Sarah Orne Jewett: Talviajelu (1881)
Toisinaan minusta tuntuu, että mitä pienemmälle alalle rajoitun, sitä enemmän teen luonnontieteellisiä löytöjä. Neljän edellisen kesän aikana olen tarkkaillut miltei pelkästään vajaan puolen hehtaarin kokoista maa-aluetta meluisan kaupungin sydämessä. Noin neljäsosa alueesta on luonnonmukaista metsää, ja olen tehnyt siellä useita tieteelle uusia löytöjä.
Mielenkiintoisimmat oliot, jotka ovat palkinneet vaivani, ovat kaksi pesänsä maahan kaivavaa isokokoista hämähäkkilajia, joita luonnontieteilijät eivät tähän mennessä ole havainneet. Nuo hämähäkit rakentavat kauniita ja monimutkaisia rakennelmia pesäkolonsa päälle ja näkevät niiden eteen yhtä paljon vaivaa kuin useimmat linnut pesää rakentaessaan.
– Mary Treat: Hämähäkit ja ampiaiset (1885)
Eräänä päivänä näin kyläkaupan hyllyllä komeakuvioisen kilpikonnan kilven, joka minun teki mieleni ostaa kotimuseooni. Tiedusteltuani asiaa sain tietää, että se oli ostettu muutamalla shillingillä mieheltä, joka ajoi kylän läpi mukanaan kuormallinen noita eläinparkoja myytäväksi. Puodinpitäjä ei tiennyt mitään tuoreen hankintansa vaatimuksista ja ajatteli, että se olisi tyytyväinen vesitynnyrissä, mihin hän pani sen yöksi. Mutta koska se oli maakilpikonna, se löytyi tietenkin aamulla kuolleena ja oli näin ollen jälleen yksi monista hyväntahtoisen tietämättömyyden uhreista. Kilpikonnien katukauppiaat eivät tiedä mitään niiden tavoista, he haluavat vain päästä myyntituotteestaan eroon niin pian kuin mahdollista. Ostajat taas eivät ehkä ole koskaan aiemmin edes nähneet kilpikonnaa eikä heillä pääsääntöisesti ole vähäisintäkään käsitystä siitä, kuinka sitä tulisi kohdella, joten ennemmin tai myöhemmin tuo onneton otus kuolee lähes varmasti huonoon hoitoon tai nälkään.
Kilpikonna on täysin kasvinsyöjä, joten ajatus siitä, että se puhdistaa keittiön torakoista, on pelkkää järjetöntä sepitettä, vaikka kilpikonnakauppiaat siihen uskoakseni vetoavatkin houkutellakseen talonomistajia ostamaan otuksen.
– Eliza Brightwen: Nälkiintyneet kilpikonnat (1895)
Tunsimme Charlotten kanssa hieman luontoa. Vaikka olimme keski-ikäisiä perheenäitejä ja vahvasti mukana historiallisessa äänioikeustaistelussa, katselimme toisinaan taivasta. Kaukaisessa nuoruudessamme meillä oli ollut muutama lyhyt kokemus vuorista ja metsistä. Minulla oli ansiolistallani jokunen ei aivan vähäpätöinen vuorenhuippu, ja Charlotte oli melonut kanootilla Kanadan erämaissa, joten kun päätimme, että oli loman aika, valitsimme luonnon. … Kartassa oli Sierra Nevadan ja San Bernardinon vuoristojen itäpuolella suuri tyhjä kohta, joka oli hämärästi nimetty Mojaven aavikoksi. Muutamat ristikkäiset viivat merkitsivät vuoria. Santa Fen rautatie kulkee Mojaven poikki matkallaan rannikolle, ja sen pohjoispuolelle oli kahden vuoriryppään väliin painettu sanat ”Death Valley”. … Oliko aavikko pelkkää tyhjyyttä? Sana herätti ristiriitaisia mielleyhtymiä. Se vihjasi yksitoikkoisuuteen, hedelmättömyyteen, kuolemaan – mutta myös suureen avoimeen tilaan, kelta- ja sinisävyisiin auringonlaskuihin ja lumoukseen. Muistelimme, että joku kirjailija oli kirjoittanut autiomaan ”kauhistuttavasta hurmasta”. Kartan tyhjä kohta näytti hyvin koskemattomalta ja syrjäiseltä. … Niin oli koskematon ja syrjäinen paikkamme valittu. Outo luontokohde lomalle, täytyy sanoa, ja meille se oli aikamoinen seikkailu.
– Edna Brush Perkins: Mojaven valkoinen sydän (1922)
Kirjan taustoista ja synnystä voit lukea lisää blogikirjoituksesta.