Taidekritiikin on sanottu olevan kuoleva – ellei jo kuollut – journalismin laji. Siihen nähden se on tänä keväänä herättänyt yllättävän vilkasta keskustelua. Kiira Korven runokirjan teilaus Helsingin Sanomissa innosti debattiin mukaan nekin, jotka eivät yleensä taide- ja kirjallisuuskeskusteluihin osallistu. Keskustelun tasosta voi olla montaa mieltä, mutta harvoin runoteos onnistuu herättämään vastaavankaltaista somemyrskyä.

Tämän kirjoituksen aihe ei kuitenkaan ole kyseinen kirja tai sen kritiikistä noussut kohu vaan kirjallisuuskritiikki yleisemmin. Seurasin nimittäin ilahtuneena, miten keskustelu laajeni nopeasti yksittäisen kirjan kritiikistä senkaltaisiin kysymyksiin kuin mihin kritiikkiä tarvitaan, millaista kritiikin pitäisi olla ja kenelle sitä kirjoitetaan. Esiin nousi myös huoli perinteisessä mediassa julkaistujen kritiikkien määrästä ja laadusta.

Kustantajana ja suomentajana kritiikki ei kosketa minua henkilökohtaisesti, sillä vaikka käsieni kautta lähtee maailmalle kirjoja, oma osuuteni ei yleensä tule kritiikeissä esiin kuin korkeintaan yksittäisenä mainintana sivulauseessa. Lukijana sen sijaan olen suuri kirjallisuuskritiikkien ystävä ja kiitollinen kriitikoille, jotka perehtyvät kirjoihin puolestani ja säästävät minulta valtavasti aikaa. Kriitikko kertoo minulle, miten jokin yksittäinen teos sijoittuu historiallisessa jatkumossa, tässä ajassa, kirjailijan aiemmassa tuotannossa, lajityyppinsä sisällä ja koko kirjallisuuden kentällä. Se kaikki voi äkkiseltään tuntua toisarvoiselta – teos puhukoon puolestaan – mutta kirjat eivät synny tyhjiössä. Kontekstin tunteminen auttaa lukijaa hahmottamaan teoksen merkitystä ja ymmärtämään kirjallisuutta paremmin.

Ammattitaitoisella kriitikolla on alansa syvällistä asiantuntemusta ja kyky analysoida ja taustoittaa teosta tavalla, johon en tavallisena lukijana pysty. Enkä sitä paitsi mitenkään ehdi lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja saati perehtyä niiden taustoihin, mutta kritiikkejä lukemalla pysyn perillä siitä, mitä kirjallisuudessa tapahtuu. Samaan hengenvetoon on todettava, että valtaosasta kirjoja ei koskaan kirjoiteta yhtäkään kritiikkiä, joten mikään ”kirjallisuuden koko kuva” ei pelkästään kritiikkejä lukemalla hahmotu, ei edes käsitys yksittäisen vuoden kirjasadosta.

Kirjablogit vs. journalistinen kirjallisuuskritiikki

Kirjoista puhuvat muutkin kuin ammattikriitikot. Kirja-aiheisia blogeja ja muita nettikirjoituksia sekä podcasteja julkaistaan nykyisin runsaasti, ja niillä on oma paikkansa lukevan yleisön tietolähteenä ja henkilökohtaisten lukukokemusten vertailufoorumina. Kirjojen esitteleminen juoniselostuksineen ja hyväksi koettujen kirjojen suositteleminen ilahduttaa jokaista kirjanystävää, mutta ammattilaisen kirjoittamia punnittuja, kontekstoivia ja analyyttisia kirjallisuuskritiikkejä ne eivät korvaa. Aforistikko Marie von Ebner-Eschenbach totesi 1900-luvun alussa osuvasti: ”Ei pidä kuvitella, että jokainen, joka kykenee kirjoittamaan mielipiteensä taideteoksesta, on kriitikko.”

Kritiikki on oma tekstilajinsa, mikä tuntuu joskus unohtuvan. Se ei ole pelkkä kirjaesittely tai kriitikon henkilökohtainen mielipide. Kriitikon tehtävänä ei myöskään ole suositella kirjoja tai toimia hyvän kirjallisuuden portinvartijana ja kertoa meille, mitkä kirjat ovat lukemisen arvoisia. Hyvä kritiikki on aina myös hyvää journalismia, kuten Helsingin Sanomien entinen teatterikriitikko Suna Vuori sanoo Ylen taidekritiikkiä käsittelevässä ohjelmassa Kuinka monta tähteä? Kirjailija Hannu Raittila nostaa samassa ohjelmassa riman korkeammalle toteamalla, että kriitikon tulisi olla ”vapaa intellektuelli, joka kirjoittaa korkeatasoista esseistiikkaa taiteen ilmiöistä.”

Kaikki kritiikit eivät edusta ”korkeatasoista esseistiikkaa”, mutta parhaimmillaan ne ovat hyvin kirjoitettuja tekstejä, joita on ilo lukea riippumatta siitä, mitä ne käsittelevät. Ne antavat lukijalle uusia näkökulmia, avartavat ajattelua ja saavat tarkastelemaan käsittelemiään teoksia ja joskus muutakin maailmaa uusin silmin.

Kirjallisuuskritiikki palvelee lukijaa toimimalla välittäjänä kirjallisuuden ja lukevan yleisön välillä, mutta kritiikissä voi nähdä myös laajemman yhteiskunnallisen ulottuvuuden, onhan se osa kirjallisuudesta käytävää keskustelua ja usein – kuten Kiira Korven tapauksessa – sen alullepanija ja kimmoke. Kritiikissä on aina kyse myös teosten aikalaistulkinnasta, jolla on arvoa tuleville sukupolville.

Kritiikki mediassa

Kevään debatissa on noussut esiin, että asiantuntijoiden kirjoittamien kritiikkien määrä valtamedioissa on vähentynyt – osittain siksi, että samaan konserniin kuuluvissa maakuntalehdissä julkaistaan samat kritiikit eikä pienemmillä lehdillä enää välttämättä ole erillisiä kulttuuritoimittajia saati kriitikoita. Tokihan kritiikkejä ilmestyy myös erilaisissa pien-, kulttuuri- ja verkkolehdissä, mutta päivälehtiin verrattuna niiden lukijakunta on pieni. Siksi päivälehtien kritiikit ovat tärkeitä.

Kun puhutaan kritiikin määrästä printtimediassa, mieleen tulee yhtenä tekijänä journalismin henkilöityminen, mikä on hiipinyt myös kulttuurisivuille. Enää ei kritiikeissäkään aina puhuta pelkästään kirjasta, vaan esiin saattaa nousta vahvasti kirjailijan persoona. Mutta jos kirjailijasta on kritiikin yhteydessä valtavankokoinen kuva ja sen vieressä faktalaatikko henkilötietoineen ja ehkä vielä haastattelu, samaan tilaan mahtuisi kritiikki jostain toisesta kirjasta, tai useammastakin. En kiistä, etteikö kuvitus elävöittäisi lehteä ja tekisi siitä monen silmissä lukijaystävällisemmän, mutta joskus kuvan ja tekstin välinen epäsuhta ärsyttää. Mitä lisäarvoa kirjailijan suurikokoinen kuva tuo minulle lukijana? Ei minun tarvitse – enkä välttämättä edes halua – tietää, miltä kirjailija näyttää, miten hän pukeutuu ja millaisessa miljöössä poseeraa.

Usein myös kirjailijan haastattelu kritiikin oheisjuttuna tuntuu turhalta. Kun yksi kirja ja sen tekijä saavat paljon palstatilaa, se on muilta pois. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että haastattelut eivät pääsääntöisesti kuulu sanomalehtien kulttuurisivuille. Ne ovat ns. human interest -juttuja, joiden paikka on lehden muissa osioissa tai esimerkiksi verkkosivuilla, jonne mahtuu enemmän materiaalia kuin painettuun lehteen. Tai aivan muualla, kuten aikakauslehdissä. Kulttuurisivuja ei tarvitse keventää; kevyttä aineistoa on netti tulvillaan, jos sellaista kaipaa.

Kritiikin määrä ja laatu kytkeytyvät myös taiteen rahoitukseen. Suuri osa kriitikoista on freelancereita, ja harva heistä pystyy elämään pelkillä niukoilla kirjoituspalkkioilla. Apurahoja ei riitä kuin harvoille, joten kritiikkejä kirjoitetaan muiden töiden ohessa tai paukutetaan liukuhihnatahtiin, jolloin paneutuminen teokseen ja sen taustoittamiseen voi ymmärrettävästi jäädä vajavaisemmaksi kuin suurten medioiden kuukausipalkkaisilla kriitikoilla. Tahti on tosin kiristynyt myös toimituksissa.

Laatua ei synny myöskään sillä, että kirjallisuus- ja muita taidekritiikkejä kirjoittavat yhä useammin lehtien omat toimittajat. Heillä on kyllä journalistista osaamista ja taito kirjoittaa kiinnostavia juttuja, mutta asiantuntemus ei aina riitä yhtä syvälliseen taideanalyysiin kuin ammattikriitikolla. Myös kritiikin moniäänisyys kärsii, kun kirjoittajien määrä vähenee. Mitä useampia kritiikkejä kustakin teoksesta ilmestyy ja mitä monipuolisempi kriitikkojoukko niitä kirjoittaa, sitä parempi meille lukijoille. Ammattikriitikonkin kirjoittama kritiikki kun on vain yksi näkemys teoksesta, ei mikään absoluuttinen totuus.

Kritiikki puhuttaa

Kirjallisuuskritiikkejä aktiivisesti seuraava ei voi olla ihmettelemättä, miksi tunnetun tekijän teos saa enemmän huomiota kuin tuntemattoman, riippumatta teoksen painoarvosta. Miltä tuntuu kirjailijasta, joka on saattanut käyttää kirjansa kirjoittamiseen vuosia mutta jonka teosta ei huomioida missään, kun samaan aikaan julkkiskirjailijan tekele on näkyvästi esillä kaikkialla? Julkisuuden henkilöt saavat näkyvyyttä ilman kritiikkejäkin, tuntemattomuudesta ponnistavien laita on toisin. Negatiivista kritiikkiä ei toivo kukaan, mutta vielä ikävämpää on, jos kritiikkiä ei ilmesty lainkaan. Kritiikillä on valtava merkitys, sillä hyväkään kirja ei saavuta lukijoita, jos sen olemassaolosta ei tiedä kukaan.

Kritiikki puhuttaa, ja kriitikko on merkittävä mielipidevaikuttaja. Korven kirjaa koskevassa keskustelussa moni kysyi, onko kriitikolla oikeus murskata teos eli toisin sanoen saako hän kritiikissään sanoa, jos teos on hänen mielestään huono. Yhtä hyvin voisi kysyä, saako hän jättää sen sanomatta. Kärkevääkin kritiikkiä tarvitaan, kunhan se on perusteltua. Siitä on hyötyä myös kirjailijalle itselleen. Samanlaista palautetta hän ei välttämättä saa muualta.

Oli kritiikki murskaavaa tai ylistävää, lukijalle se on keskustelukumppani: kriitikon näkemyksiin on hyvä peilata omaa lukukokemusta.