Kesä on monelle matkustamisen aikaa. Vaikka ilmastonmuutos painaa päälle ja hiilijalanjälki huolestuttaa, mieli halajaa maailmalle. Tuntuu olevan vieläpä niin, että mitä enemmän matkustaa, sitä enemmän ja useammin matkalle kaipaa. Joku ensimmäisistä suomalaisista naismatkakirjailijoista sanoikin osuvasti, ettei matkustaminen suinkaan paranna matkakuumetta vaan pahentaa sitä.

Historiallisesti tarkasteltuna matkailija – valloittaja, pyhiinvaeltaja, lähetyssaarnaaja, kullankaivaja, seikkailija – on ollut mies. Mies lähti maailmalle naisen jäädessä vilkuttamaan rannalle. Nainen oli turvasatama, johon mies matkoiltaan palasi ja josta matkoilleen ponnisti. Toisaalta juuri nainen on saattanut olla miehen matkustamisen motiivi: mies on matkustanut naista ja perhevelvollisuuksia pakoon.

Matkakirjallisuuden klassikot kertovat tyypillisesti levottomasta nuoresta miehestä, joka seikkailee ja koettelee rajojaan maailmalla. Mika Waltari (1908–1979) kirjoitti vuonna 1929 kokoelmassaan Matkakertomuksia, että matkustaminen on pahe: ”Ihanin ja vaarallisin paheista. Joka yö eri vuoteessa. Se vie miehen sieluineen ja ruumiineen. Se vie kodin ja mielenrauhan ja antaa sijalle elämän, joka on täynnä tuhansia värejä, kasvoja, tapauksia, harmeja ja vastoinkäymisiä.”

Ovat naisetkin matkustaneet ja seikkailleet ja myös kirjoittaneet matkoistaan. Suomalaisten naisten kirjoittamia matkakertomuksia alkoi ilmestyä sanomalehdissä 1800-luvun loppupuolelta lähtien. Tuolloin matkailijanainen oli vielä poikkeus, eikä hän ihan tavallinen ole vieläkään. Yksin matkustavaa naista varoitellaan yhä maailman vaaroista, vaikka toisaalta naisia myös rohkaistaan uskaltamaan. Neutraali ja yhdentekevä asia se ei edelleenkään ole, eivätkä useimmat naiset koskaan matkusta yksin.

Onko naisten ja miesten matkustamisessa sitten eroa? Oli ainakin aiemmin. Ville-Juhani Sutinen sanoo matkakirjallisuutta käsittelevässä kirjassaan Transit, kirjallinen tutkimusmatka, että matkakirjoja kirjoittaneet miehet usein ikään kuin suorittivat matkan, ”runttasivat sen läpi kuin painiottelun, kunnes selättivät haasteet ja olivat perillä”. Naiset sen sijaan viipyilivät matkan päällä pitkään ja pohtivat kirjoituksissaan myös itse matkustamista, eivät pelkkää matkakohdetta. Sutisen mukaan miehille on ollut tyypillistä tunkeutua vielä neitseellisinä säilyneisiin paikkoihin ja valloittaa ja alistaa. Naisia on kiinnostanut enemmänkin tarkkailla ihmisiä ja heidän arkeaan. Matkakirjoissaan naiset ovat seikkailukertomusten sijaan tarkastelleet arkisia asioita ja tavallisia ihmisiä.

Naisen tyypillinen matka ei vieläkään ole seikkailu Borneon viidakossa tai moottoripyöräily Saharassa. Se on kulttuurikohteissa kiertelyä, luontoelämyksiä tai ostosten tekoa länsimaisessa suurkaupungissa. Jos nainen haluaa todellisen irtioton, hän lähtee vapaaehtoistyöhön Mumbain slummiin tai pieneen afrikkalaiskylään. Siinä missä mies lähtee koettelemaan rajojaan, nainen lähtee pikemminkin tutustumaan maailmaan. Aina parempi, jos siinä ohessa voi tehdä hyvää, olla jollain lailla hyödyksi.

Joillekin matkustaminen on elämäntapa. Minua on aina viehättänyt maailmanmatkaaja, suomentaja Kyllikki Villan (1923–2010) asenne. Hän ei havitellut elämässään omaisuutta vaan reissasi rahtilaivoilla ympäri maailmaa työt ja lapsi mukanaan. 35 vuoden aikana hän matkusti yhteensä 48 rahtilaivalla, viimeisen kerran 75-vuotiaana. ”Rutiini on kuolema”, hän sanoi tv-haastattelussa ja kertoi nauttivansa siitä, miten matka rikkoi arkiset rutiinit. Merellä ei tarvinnut välittää arjen velvollisuuksista vaan saattoi keskittyä paitsi työntekoon myös maailman ihmettelyyn ja mietiskelyyn. Villa sanoi oivaltaneensa, että hän on maapallolla kenties seitsemän- tai kahdeksankymmentä vuotta ja täällä ovat kaikki ilmansuunnat – miksi siis istua kotona tuo ohikiitävä aika.

Mistä sitten johtuu, että vain jotkut kaipaavat maailmalle ja toiset pysyttelevät koko ikänsä tyytyväisinä kotinurkilla? Johtuuko se synnynnäisistä temperamenttieroista vai kenties kasvuympäristöstä? Lapsuuden virikkeistä tai niiden puutteesta? Vieraita maita koskevista tarinoista, joita on tai ei ole lapsena kuullut ja lukenut? Vai onko matkustusinto vain yleistä levottomuutta ja sopeutumattomuutta, kyvyttömyyttä sietää arjen rutiineja? Ikuista vaihtelunhalua, jollei suorastaan -pakkoa? Vai uteliaisuutta ja kiinnostusta maailmaa kohtaan? Sammumatonta tiedonjanoa? Uusien kokemusten nälkää?

Monet sanovat, että parasta matkustamisessa on kotiinpaluu. Voi kai sen niinkin kokea. Kotiin palatessaan on yhtä kokemusta rikkaampi, ja elämä jatkuu piirua täydempänä. Itse en ole vielä niin epäonnistuneella matkalla ollut, että sen paras osuus olisi ollut kotiin palaaminen. Minusta parasta on lähteminen, kun kaikki on vielä edessä. Seuraavaksi parasta on matkalla oleminen, upea vapauden tunne – vaikka olisikin pelkkä illuusio – ja aistielämysten hurma uusien virikkeiden tulvassa. Kotiinpaluun päivä tulee lähes aina liian nopeasti. Kyllä kotona ehtii olla. Siksihän matkalle lähdetään, että jatkuva kotona oleminen turruttaa aistit ja mielen. Pidemmällä matkalla voi tietenkin iskeä matkaväsymys, mutta yleensä se menee nopeasti ohi. Eihän ihminen kotonakaan ole koko ajan täydessä terässä ja intoa puhkuen.

Matkustamisen vimma ei ole iästä kiinni, vaikka maailmanvalloitus onkin tavattu liittää nuoriin. Vanhemmalla iällä matkustamisen motiivi ei kuitenkaan yleensä ole maailman valloittaminen vaan sen ymmärtäminen. Joku voisi tietenkin kysyä, mitä turisti oppii ymmärtämään tarpoessaan samoja latuja toisten turistien kanssa. Niitäkin, jotka kuvittelevat kulkevansa omia polkujaan, on nykyään laumoittain, ja varsin usein heidän polkunsa johtavat samoihin paikkoihin. Matkakohteessa kohdataan lähinnä muita matkalaisia, jolloin ymmärtämään oppii lähinnä kaltaisiaan.

Vaikka matkustamisen sanotaan avartavan, pelkkä paikasta toiseen kulkeminen ei sitä välttämättä tee. Kuten Sutinen kirjassaan toteaa, tarvitaan myös kyky katsoa ja kokea asioita ennakkoluulottomasti. Toisaalta saa kai matkustamisesta pelkästään nauttia, ilman minkäänlaisia hyödyn tai itsensä kehittämisen tavoitteita. Juuri niistähän sitä matkalle lähtiessään haluaa irti.