Punos kiittää kannustuksesta!

Helsingin Sanomien taannoinen juttu (HS 25.7.2021) Nellie Blysta ja siinä ohessa Punos-kustannuksesta poiki ilahduttavan määrän onnitteluviestejä ja muita yhteydenottoja. Lämmin kiitos kaikille kannustavan viestin lähettäneille! Te valoitte uskoa siihen, että kustantamon toiminta-ajatukselle – unohdettujen naiskirjailijoiden esiin nostamiselle – on tilausta ja se kiinnostaa lukijoita.

Kun alkaa perehtyä kirjallisuuden historiaan siitä näkökulmasta, että etsii kiinnostavia mutta unohdettuja naiskirjailijoita, tulee runsaudenpula. Heitä on valtavasti: lahjakkaita naisia, jotka ovat kirjoittaneet kiinnostavia ja ansiokkaita kirjoja mutta joista nykylukija ei tiedä mitään. Monet heistä olivat aikaansa edellä ja kirjoittivat aiheista, joita ei siihen mennessä ollut kirjallisuudessa käsitelty. Jotkut taas kirjoittivat uudenlaisella tavalla ja uudistivat kirjallisuutta sitä kautta. Ennen kaikkea he kuitenkin avarsivat lukijoiden maailmankuvaa tuomalla kuuluviin toisenkin sukupuolen äänen. Vielä 100 vuotta sitten naiset ja miehet elivät paljolti eri todellisuuksissa. Elämänpiirit ja elämää määrittelevät säännöt olivat erilaiset ja sen myötä koko kokemusmaailma rakentui erilaiseksi. Maailma näytti naisen silmin tarkasteltuna erilaiselta kuin miehen silmin.

Mary Chavelita Dunne Bright, kirjailijanimeltään George Egerton, oli varhainen modernisti ja 1800-luvun loppupuolen merkittäviä ns. New Woman -kirjailijoita, jotka ravistelivat tuotannoissaan viktoriaanisia käsityksiä naiseudesta. Hän näki naisten roolin kirjallisuudessa näin:

Tajusin, että miehet olivat kirjallisuudessa tehneet kaiken niin hyvin, ettei nainen voisi toivoa yltävänsä parempaan. Naiselle jäi vain yksi pieni tontti: hän itse, tuo tuntematon maaperä, terra incognita. Hänen tuli kertoa itsestään sellaisena kuin hän oli, ei sellaisena kuin mies halusi hänet kuvitella – sanalla sanoen hänen tuli paljastaa sisimpänsä kuten miehet olivat omissa kirjoituksissaan paljastaneet omansa.

Jostain syystä naisen sisintä ja naisten näkemyksiä on pidetty vähemmän tärkeinä kuin miesten. Näin voisi ainakin päätellä siitä, miten harvoja naiskirjailijoita on kelpuutettu erilaisiin ”vuosisadan parhaat novellit” -tyyppisiin antologioihin ja kirjallisuushistorian teoksiin. Siksikö, että ne ovat pääosin miesten kokoamia? (Aiheesta enemmän toukokuun blogikirjoituksessa.) Anniina Käiväräinen arvelee tiedelehti Hybriksessä (1/2011), että yksi syy naiskirjailijoiden marginalisoimiselle saattoi olla se, että naiset alkoivat yhä enemmän vaatia muutoksia omaan asemaansa ja käyttivät kirjallisuutta yhtenä keinona muutoksen toteuttamiseksi. Kirjallisen kaanonin miesvaltaisuus olisi Käiväräisen mukaan ollut (miesten) halua säilyttää patriarkaalinen ja hierarkkinen järjestys ennallaan.

Aikalaisten suhtautuminen naiskirjailijoihin ei kuitenkaan ollut pelkästään negatiivista. Monet saivat omana aikanaan kovastikin huomiota ja arvostusta ja vaipuivat vasta vuosien saatossa pikku hiljaa unholaan. Toisaalta joitakuita väheksyttiin eikä heidän ansioitaan tunnustettu, muun muassa siksi, että he kirjoittivat aiheista, joita ei pidetty kirjoittamisen arvoisina ja joilla ei nähty olevan yleisempää merkitystä. Esimerkiksi koti, perhe ja arki olivat pitkään vähäpätöisinä pidettyjä aiheita, joista ei katsottu syntyvän oikeaa kirjallisuutta. Ja ketä nyt olisi kiinnostanut vaikkapa naisen tunne-elämä tai naisten keskinäiset suhteet?

Kirjahelmiä etsiessä alkaa ahdistaa, sillä pienkustantajan resurssit ovat kovin rajalliset. Helmiä löytyy paljon enemmän kuin koskaan ehtii poimia. Miten ne voisi ikinä laittaa järjestykseen? Kun valitsee yhden, jää samalla jokin toinen valitsematta. Millä perusteella valinnat pitäisi tehdä? Kannattaisiko keskittyä vain yhteen genreen, maantieteelliseen alueeseen tai aikakauteen vai haravoida laajasti koko kirjallisuuden kenttää? Teki niin tai näin, ei kuitenkaan pysty nostamaan päivänvaloon kuin yhden teoksen sieltä, toisen täältä. Koskaan ei suomeksi saada kuin murto-osa maailmalla julkaistuista kiinnostavista kirjoista, sen enempää vanhoista kuin uusistakaan, vaikka kustantamoja Suomessa riittääkin. Masentavaa.

Suomentajalla on vanhojen kirjojen kanssa omat ongelmansa. Missä määrin pyrkiä säilyttämään tekstin mahdollinen vanhahtavuus? Kuinka paljon nykylukijalle on tarpeen selittää historiallisia termejä, paikkoja, tapahtumia yms.? Voiko suomentaja nykypäivän näkökulmasta edes täysin ymmärtää, mitä kirjailija on tarkoittanut ja mitä kaikkea vaikkapa jokin sanavalinta, viittaus tai puhuttelumuoto pitää sisällään? Meneekö 100 tai 200 vuotta sitten kirjoitettu kirja pilalle, jos suomentaja kääntää sen 2000-luvun suomeksi?

Joka alalla on tietenkin omat ongelmansa. Pienkustantajan on vain uskottava asiaansa ja porskutettava eteenpäin, Nellie Blyn sanat mielessään: ”Mikään ei ole mahdotonta, jos vain suuntaa energiansa oikein.”

Kiinnostavia kirjoja on joka tapauksessa luvassa! Julkaisutahti vain on pakostikin hidas…

Share on facebook
Share on twitter
Share on email